Väsyvali

Univaje-kierre alkaa hiljalleen purkautua. Olin ensin kipeänä, sitten meille tuli viikoksi vieraita, joilla oli varsin tiivistahtinen aikataulu, mikä tarkoitti myöhäisiä iltoja (krhm... ehkä pikemminkin öitä) ja aikaisia aamuja. Vaikka yritin viikonloppuna nukkua univelkoja pois, ei ilmeisesti missioni ihan täysin onnistunut.

Perjantaina olin ihan mielettömän väsynyt, mikä oli kova psyykkinen ja fyysinen rasite työssäni. Pidän työstäni, mutta perjantaina ei oikein tahtonut napata. Työn, sanotaan nyt että synkemmät puolet, tuntuivat jotenkin selvemmin. Kun on paljon tekemisissä vanhojen ihmisten kanssa ja on monelle jopa se ainoa ihmiskontakti päivän aikana, sitä jotenkin tuntee olevansa paljosta vastuussa sen muutaman minuutin ajan.

Vallankin pidempään tätä ruokakuljetusta tehneet ovat huomanneet, millaista on seurata kun hyvinkin viriilin oloinen vanhus alkaa yhtäkkiä romahtaa ja lopulta siirtyy joko jonkin laitoksen puolelle, tai kirkkomaalle. Toinen asia on, että kaikilla ei ole kovinkaan ruusuinen elämä ollut.

Monet ovat nähneet sotaa ja sen varjopuolia joko rintamalta tai kotirintamalta käsin ja monilta on jäänyt vanhempia tai sisaruksia sotaan ja vuosien varrella puoliso ja mahdollisesti jo lapsetkin kuolleet. Kuolema koskettaa, mutta ehkä jopa sitä enemmän ymmärrys siitä, miten paljon eloon jääneet ovat joutuneet kärsimään. Millaista on ollut, kun ihmisen perustarpeista viedään vaikkapa ruoka... Sitä... sitä on jotenkin vauraassa, suorassaan ähkynsä kanssa painivassa Suomessa syntyneen ja kasvaneen parikymmenvuotiaan vaikea käsittää ja käsitellä. Voin hyvin uskoa, että ainoana ihmiskontaktina ja ruuantuojana olen varmaan vahva muistutus ajasta, jolloin ruokaa ei ollut. Miten muistoihinsa hajoavaa ihmistä sitten voi lohduttaa? En osaa muuta kuin muistuttaa ruuan höyryävän pöydällä ja pyytää nauttimaan siitä.

Vaikka ei sillä. Ei se ole kiveen kirjoitettu, että tämäkään länsimainen ähky tulisi minun elämääni jatkumaan. Voi olla, että kuolen itse nälkään ikäihmisenä... tai aikaisemmin.