Mä näen tyhjän taistelukentän

Pahimman vastustajani tiedän - minusta itsestäni sen löydän.

- TikTakin Sankaritar

Mä olen nykyään välillä todella vihainen, kun mä ajattelen omaa elämääni. Olen vihainen ja saamaton. Kävin eilen graduryhmässä puhumassa gradusta. Sen jälkeen mua ahdisti ehkä massiivisemmin, kuin pitkään aikaan aiemmin. Se ei varsinaisesti tuntunut siltä, että asiat lähtisivät menemään eteenpäin.

Graduryhmässä kuitenkin sain kuulla, millainen aikataulu minulla pitäisi käytännössä olla, että voisin valmistua mitenkään järkevissä ajoissa. Ja sen aikataulun pohjalta sain tänään tehtyä konkreettisen suunnitelman, miten etenen graduni kanssa. Tänään ei ahdista.

Oikeastaan en myöskään haluaisi kirjoittaa tästä, mutta jotenkin minusta tuntuu, että se on tarpeellista.

Musta tuntuu - aina kun asiaa viitsin yhtään ajatella - että elän aivan järkyttävässä ristipaineessa. Eri puolet elämästäni kilpailee ajastani, energiastani ja huomiostani sekä sabotoi toisiaan, minkä ehtii. Se, että luovun yhdestä asiasta ei riitä (ja siinä päätöksessä pysyminen on muutenkin yllättävän vaikeaa näin kilpailuhenkiselle ihmiselle). Ja mä en vaan voi luopua joistain asioista. se ei ole järkevää, eikä tee musta pidemmän päälle onnellista ihmistä.

Jotta tämä ei menisi ihan abstraktiksi valittamiseksi, pitänee antaa vähän konkretiaa:

Gradu. Se pitää saada valmiiksi. Käytännössä mun pitää ensikuun aikana kirjoittaa noin 45 sivua akateemista tekstiä. Mä haluaisin saada tehtyä hyvän gradun, mutta oikeasti tärkeämpää on saada se valmiiksi. Olisi päheetä olla huippututkija, kiillottaa omaa kuvaansa tutkijana ja brassailla hyvillä arvosanoilla. Mulla ei vaan kuitenkaan ole resursseja siihen. Enkä mä edes ole ihan varma, mitä siihen vaadittaisiin. Olen ollut yliopistolla 6 vuotta, mutta en oikein vieläkään hahmota, mitä multa halutaan. Ja mä en voi lykätä tätä yhtään enempää monistakin eri syistä.

Harrastukset. En ole voinut harrastaa joitain rakastamiani asioita, koska on joko liian kiire muissa asioissa, tai koska olen perusteellisen epävarma tulevaisuudestani ja kehostani. Toisaalta nykyiset harrastukset myös sitovat minut opiskelupaikkakunnalleni ja vaikuttavat siihen, missä vaiheessa voin ottaa töitä vastaan. Toisaalta ne ovat myös vaikuttaneet varsin keskeisesti opintojeni viivästymiseen.

Työt. Mä en voi aloittaa kokopäivätöissä, ennenkuin mun gradu on valmis. En voi ottaa riskiä siitä, että en saisikaan gradua valmiiksi. Lisäksi olen käytännössä sitoutunut olemaan opiskelupaikkakunnallani maaliskuun loppuun (ja mielellään vielä huhtikuunkin). Se tarkoittaa sitä, että käytännössä kilpailen samoista töistä kesätyönhakijoiden kanssa. Opiskelupaikkakunnaltani varsin todennäköisesti ei löydy töitä, joten täytyy joka tapauksessa muuttaa.

Raha. Se syy, miksi minun täytyy saada töitä. Opintotukikuukauteni loppuvat maaliskuussa. Minulla on opintolaina, jonka turvin voin elää muutaman kuukauden ja saattaa opintoni loppuun, mutta sen jälkeen, en tiedä, mitä teen, jos minulla ei ole töitä. En haluaisi lähteä uuvuttavaan paperisotaan työkkärin ja erinäisten instanssien kanssa. Se on uuvuttavaa ja työttömänä istuminen muutenkin luultavasti passivoisi. Toki mut voidaan määrätä johonkin ilmaistyöhön johonkin hevonkuuseen. Mulla ei kuitenkaan ole autoa, eikä työttömänä ole kauheasti järkeä sellaista käyttääkään. Julkisilla kulkeminen puolestaan on todennäköisesti vaikeaa, jos työpaikka on kovin kaukana. Eikä varmaan hirvittävästi myöskään motivoi työskennellä ilmaiseksi. Haluaisin tehdä jotain oikeasti hyödyllistä ja itsenäistä työtä. En jotain, minkä osaa koulutettu apinakin. Toisaalta mielestäni oikeasta työstä - vallankin asiantuntijatyöstä - tulee saada myös palkkaa. Voisin selvittää mahdollisuuteni toimia freelancerina ja yrittää sen avulla elättää itseni, mutta pelkään kaikkien tukiverkkojen ulkopuolelle tippumista.

Lapsi. Mulla ei siis ole sellaista. Haluaisin sellaisen, mutta erinäisistä syistä en tiedä, onko raskautuminen mahdollista tapauksessani. Voin toki elää elämäni ilmankin lasta. Se ei murentaisi maailmaani. Ei-biologisen lapsen hankinta on myös ihan varteenotettava vaihtoehto. Kalliit lapsettomuushoidot sen sijaan ei ole. Tai ikuisuuksien odottelu. Muutamastakin eri syystä.

Työnantajat suhtautuvat nihkeästi hiljattain naimisiin menneeseen kohdunkantajaan, jolla ei ole lapsia. Äitiysloma on iso rasite yritykselle, ei sillä. Tämän tyyppinen syrjintä työmarkkinoilla ei kuitenkaan varsinaisesti paranna omaa taloudellista asemaani. En myöskään voi ottaa ulkomailta töitä vastaan, koska en halua joutua synnyttämään ulkomailla.

Ei ole kovin kivaa harrastusten puolesta, jos ei voi yhtään tietää, missä kunnossa tulen seuraavan vuoden sisään olemaan. Olen joutunut nyt useamman vuoden jättäytymään pois harrastuksista, joita haluaisin harrastaa ja joissa haluaisin kehittyä, ihan sen vuoksi, että en voi tietää olenko puolen vuoden päästä about valtamerilaivan kokoinen ja kyvytön mihinkään fyysisesti rankempaan toimintaan.

En myöskään tiedä, miten se vaikuttaisi kehodysforiaani. Jos mietin asiaa yhtään tarkemmin koen jopa vastenmielisyyttä raskautta, synnytystä, imetystä ja niihin liittyviä asioita kohtaan. Mutta todennäköisesti se olisi kaikkein helpoin ja halvin tapa saada lapsi. Joten olisin valmis ignooraamaan kehodysforiani sen vuoksi. Odottaminen ei kuitenkaan tee hyvää kehoristiriidalle:

Kehoristiriita. Se vitun kehoristiriita. Tai ehkä enemmän rintakehän kehoristiriita tällä hetkellä. Kaiken muun saan vielä jotenkin ignoorattua. Dysforian, kehoristiriidan ignooraamisesta on tosin tullut merkittävästi vaikeampaa sen jälkeen, kun sain tietää, että sille oikeasti voi tehdä jotain. Varmaan joskus käsittelen vielä tarkemmin kehoristiriidan vaikutusta psyykeeseen, mutta keskityn nyt siihen, miten se vaikuttaa tulevaisuudensuunnitelmiini ja arkeeni.

Mä haluaisin vaan tissit helvettiin, niin pian kuin mahdollista. Jos mä olisin vaan päättänyt, että mähän en biologisia lapsia tee, tai lekuri olisi sanonut, että niitä ei ole mahdollista tehdä, mä olisin ihan hyvin voinut jo ajat sitten lähteä hakemaan lähetettä rintakehäleikkaukseen, mastektomiaan.

Tän kirjoittaminen on yllättävän kivuliasta, mutta jokainen päivä, näiden rasvaisten riippakivien kanssa, mä joudun parhaani mukaan ignooraamaan sen, että ne on olemassa. Joskus se onnistuu paremmin, joskus huonommin. Musta tuntuu, että lasten hankkimisen ajankohtaistuminen ja vaikeudet siinä ovat myös vaikuttaneet siihen, että kehodysforiaa on nykyään vaikeampi ignoorata.

Ilman binderiä mä en oo enää pitkään aikaan pystynyt lähtemään asunnosta. Ja enimmäkseen haluan pitää binderin päällä silloinkin, kun oon sisällä, omassa asunnossani. Vaan silloin, jos oon yksin, peittoon muodottamaksi möykyksi kääriytyneenä ja keskityn johonkin toiseen maailmaan unen, kirjan, netflixin tai pelin kautta, voin antaa rintakehän levähtää.

Ja tää on joka ikinen päivä. Joka ikinen päivä. Sen takia, että mä saatan saada joskus lapsia. Mä en edes tietoisesti ajattele, että lapsi merkitsisi mulle niin paljon. Oikeasti? Merkitseekö se? Tietoisella tasolla mä en ajattele, että se olisi niin iso asia. Voisin keksiä paljonkin syitä sille, miksi minun ei juuri tällä kyseisellä hetkellä kannata lähteä hakemaan lähetettä mastektomiaan. Ainoa oikea syy sille, miksi minulla on edelleen tissit, on kuitenkin se, että saatan joskus saada lapsia.

Merkitseekö se mulle niin paljon? Merkitseekö mulle niin paljon, että voin saada lapsia? En tiedä. Ehkä? Mutta tarvitsenko mä siihen tissejä? Merkitseekö mulle niin paljon, että voin imettää? No ei helvetissä. Olen itse sanonut:

Äidin oma maito on yleensä ainakin yksi parhaista, jollei jopa optimaalisin ruokavalio ensinalkuun lapselle. Se on myös kaikkein halvinmpia vaihtoehtoja. Suoraan rinnasta suuhun imetettäessä tiskejäkin tulee vähän, joten käytännönläisestä näkökulmasta se on minusta paras vaihtoehto lapsen elon alun ajan. Minusta viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa osata itse syödä, menee sen kätevyys imettämisen edelle kirkkaasti. 

Kuitenkaan, lapsi ei voi ikuisesti saada kaikkea ravintoaan rinnasta, kuten yllä totesin. Siksi on tuttipullon käyttökin hyvä oppia. Lapsi, joka juo tuttipullosta, on helpompi opettaa olemaan myös sellaisen hoitajan kanssa, jolla omaa maidontuotantoa ei ole (tyypillisimmin isä). Tiskin tuleminen nyt kuitenkin on pieni vaiva. 

Jos imettäminen tuntuu ylivoimaisen vaikealta - usein sekä äidistä, että lapsesta - en näe mitään syytä, että imettämistä olisi pakko harrastaa. Jos maitoa ei vain heru, tai jostain muusta syystä rintapumpunkin käyttö tuntuu ylivoimaisen vaikealta, niin äidinmaidon korvikekin on olemassa. Vaikka rintamaito olisikin se optimaalisin (eikä se aina välttämättä edes ole), niin korvikkeet ovat olemassa sellaisia tilanteita varten, jos ei maidon pumppaaminen fyysisistä tai psyykkisistä syistä johtuen onnistu.

Perspektiivivirhe, 21.2.2013: Huonoille äideille.

Ehkä mun on nyt aika sanoa se myös itselleni. Psyykkisesti tämä tilanne on aivan kestämätön. Lapsen voi hankkia ilman tissejäkin. Ja tissit ovat tällä hetkellä ylivoimaisesti tärkein asia, mikä tässä kehossa hiertää. Luulen, että on ylipäätään kaikkien kannalta parempi, että pidän huolta omasta mielenterveydestäni.

Mulla ei ole mitään syytä lykätä tätä enempää. Oikeastaan tää oivallus mun olis kannattanu tehdä jo hyvä tovi sitten, mutta ehkä parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. Soitan huomenna Tampereelle. On aika saada hengittää.

Tämän kirjoittaminenpa oli yllättävän vaikeaa ja tarpeellista.