Tavoiteraportti

Musta tuntuu, että mun tämän vuoden tavoitteet ovat lähteneet melko hyvin liikkeelle. Oon hiljalleen pääsemässä takaisin mulle jotenkin paremmin sopivaan nopeampaan rytmiin.

Olen hankkinut uuden, nopeamman (ja muutenkin paremman) koneen. Sillä asioiden tekeminen on huomattavasti mukavampaa, nopeampaa ja vähemmän turhauttavaa. Työsähköpostejakin on jopa ilo lähetellä.

Oon myös funtsinut, mitä keskeneräisiä prosesseja mulla on mielessäni ja mitä mun täytyy tehdä saattaakseni ne loppuun. Jätän nyt käsittelemättä ne, mihin liittyy olennaisesti muut ihmiset tai suhteeni heihin.* Se sanottakoon, etten ole unohtanut niitä ja nekin vaikuttavan etenevän.

Olen saanut muun muassa ilmoitettua viimein ammattijärjestölleni, että by the way, oon valmistunut ja työllistynyt. (Toisessa järjestyksessä tosin.)

Oon saanut töissä enemmän asioita aikaiseksi, vaikka vieläkin on paljon to-do listalla.

Musta tuntuu, että yhdeksi vuoden keskeiseksi teemaksi on nousemassa keskeneräisten asioiden lisäksi tunteet. Oon huomannut, että mulla on taipumusta käsitellä tunteita, kuin ne olisivat taakka, tai kiusallinen matkaseuralainen, jonka kanssa vaan täytyy jotenkin pärjätä. Ehkäpä kirjoitan tästä aiheesta myöhemmin enemmän.



* Koen ylipäätään hankalaksi kirjoittaa blogissani muista ihmisistä tai heihin kovin kiinteästi liittyvistä asioista. Poikkeuksena ehkä puolisoni, jolla sit puolestaan luetutan aina häntä tai parisuhdettamme sivuavat tekstini. Keskityn blogissa ennemmin omiin ajatuksiini, prosesseihini tai yhteiskunnassa tapahtuviin ilmiöihin. Eli joko oman navan kaivelua tai yleisempää pohdintaa. 

Silloin, kun johonkin mielestäni relevanttiin pohdintaani liittyy kovin vahvasti joku toinen ihminen, yleensä haluan luetuttaa tekstini ensin hänellä. Tämä siis tilanteissa, joissa kyseinen ihminen tietää tästä blogista. Muussa tapauksessa yritän puhua muista ihmisistä mahdollisimman ei-tunnistettavasti ja vain sen verran, kuin on aiheen kannalta oleellista.

Aivoni ajattelevi

Mutta voisivatko ne joskus pitää vähän taukoa? Ihan vaan vaikka pari minuuttia? Mun päässä käy jatkuvasti kuhina. Pääkopan sisällä siis. Hiuspohjani on kunnossa.

Haluaisin sanoa, että se on joskus aika raskasta. Mulla ei kuitenkaan ole oikeastaan vertailupohjaa, joten vaikea sanoa. Tämä tuntuu vain olevan se, miten mun aivot toimii. Ne raksuttaa jatkuvasti jotain. Jos ei asiaa, niin sitten jotain asiatonta.

Jos yritän olla "ajattelematta mitään", lopputulos on se, että aivoni muutaman minuutin napsuttavat satunnaisia ajatuksenpätkiä: hassu giffi, video, jonka joku linkkasi eilen, sanonta, tämän yhden tyypin tämä sanominen, uusi vihreä tee, pyykit, suklaa, onpa kisse söpö, mitähän kello, menisinköhän tänään saunaan, kohta tietokone on ladannut täyteen, perhonen ikkunassa... ja sitten vittuunnun epäkoherenttiin ajatuksenkulkuun ja palaan entiseen.

Vähän toimivampaa on ollut keskittyä ajattelemaan jotain rauhoittavaa. Jossain vaiheessa ajatukseni kuitenkin palaavat takaisin omille sinkoileville urilleen. Siitä ei kuitenkaan jää yleensä yhtä turhautunut olo kuin siitä, että yrittäisi olla  ajattelematta mitään. Mun aivot vaan tarvitsee koko ajan jotain jauhettavaa. Välillä jopa useammalle tasolle työstettäväksi.

Mulle on sanottu usein, että "ajattelen liikaa", se voi olla sinällään korrekti statementti. Vallankin kun ottaa huomioon, etten osaa lopettaakaan sitä. Yleensä kuitenkin ihmiset sanovat sitä tilanteissa, joissa minä en niinkään ajattele liikaa, vaan ennemminkin laitan muut ihmiset ajattelemaan asioita, joiden ajattelemiseen heidän kapasiteettinsa ei riitä. Tai mitä he eivät vain syystä tai toisesta halua ajatella.

Sellaisia ajatuksia aivoillani on ajattelusta.

Uuden vuoden tavoitteita

En yleensä harrasta uudenvuodenlupauksia. Usein olen luvannut jotain pöljää ja lähtökohtaisen paradoksaalista kuten "lupaan, etten lupaa mitää ensivuonnakaan". Tämä osittain siksi, että suhtaudun varauksella ihmisten uudenvuodenlupauksiin. Lupaus ylipäätään kuulostaa lähinnä joltain, minkä tulee joka tapauksessa rikkomaan jossain vaiheessa. Ehkä siksi puhuisin ennemmin uuden vuoden tavoitteista. Olen nyt eriyttänyt kaksi tavoitettta tulevalle vuodelle.

Ensimmäinen tavoitteeni seuraavalle vuodelle on pyrkiä olemaan rehellinen omista tiedoistani. Ja ennen kaikkea tietämättömyydestäni.

Minulla on nimittäin taipumus esittää tietäväni enemmän kuin tiedänkään. Tai ainakin annan hirvittävän helposti muille sen vaikutelman, että tietäisin jostain kaiken. Silloinkin kun oikeastaan tiedän aiheesta vain muutamia keskeisiä termejä ja osaan ehkä vetää pari yhteyttä johonkin toiseen ilmiöön.

Miksi sitten olen tehnyt tätä?

Yksi syy on se, että tämä joskus sujuvoittaa keskustelua. Joillain ihmisillä on taipumus alkaa selittää jostain keskusteluun sangen löyhästi liittyvistä asioista ummet ja lammet, jos dmhe huomaavat, ettei toinen osapuoli tiedä siitä mitään. Se vie fokuksen pois siitä keskustelusta, mi,hetä olisin itse halunnut käydä ja päädyn tilanteeseen, jossa en itse osaa sanoa mitään ja toinen osapuoli vetää mulle monologia jostain aiheesta, joka ei välttämättä edes kiinnosta.

Ehkä olisi kuitenkin fiksumpaa sanoa, että joo tästä aiheesta en hirvittävästi tiedä mitään, mutta haluaisin palata takaisin aiheeseen. Tai että en nyt juuri pysty keskittymään tämän kokonaisuuden hahmottamiseen.

Joskus on toki myös hauskaa hypätä mukaan aiheesta mitään tietämättä ja testata omia rajojaan; kuinka hyvin osaan keskustella aiheesta, mistä en mitään tiedä. No... olen tehnyt tätä riittävästi tietääkseni, että olen todella hyvä poimimaan keskustelun diskurssin ja sen kautta pystyn helposti näyttämään siltä, kuin tietäisin asiasta jotain. Se on kuitenkin epäreilua muita keskustelijoita kohtaan. ja sen vuoksi perseestä.

Ja sitten ihan vain siksi, että on hävettänyt liikaa myöntää oma tietämättömyys. Vallankin, kun liikutaan alueella, josta mun koulutukseni, ammattini tai jonkin muun vastaavan perusteella oletetaan tietävän. Silloin pelkää näyttävänsä epäammattimaiselta ja siltä, ettei ole riittävän hyvä. Mitä enemmän kuitenkin jostain aiheesta tietää, sitä enemmän siltä alueelta löytää asioita, joista ei tiedä mitään. On vain ihan luonnollista, ettei tiedä kaikkea omasta koulutusalastaankaan. Ei yhden ihmisen elinaikana vaan ehdi perehtyä joka-ikiseen vitun asiaan. Eikä siinä ole mitään hävettävää.

Lisäksi, kun tunnustaa sen, ettei tiedä, niin voi jopa oppia jotain, mitä ei muuten oppisi. Rehellisyydellä oppii siis lisää ja kunnioittaa kanssaolijoita. Se kuulostaa musta ihanteelta, johon kannattaa pyrkiä.


Toinen tavoitteeni olla nopeampi. Tämä ja viime vuosi on varsin pitkälle ollut täynnä kaikenlaista hiturointia ja lopuksi hitaan puoleista etenemistä elämässä. Tänä vuonna haluan edetä nopeammin niin monessa asiassa, kuin vain mahdollista. Tiedän, että joskus on vain järkevää edetä hitaammin ja niin edelleen. Haluan kuitenkin vähän koetella omia rajojani. Tietysti pyrin myös pitämään järjen mukana ja yritän olla rikkomatta itseäni tai ketään muuta.

Tavallaan tämä on luontevaa jatkumoa sille, että tämän vuoden aikana olen päässyt eteen päin monissakin asioissa. Otin viimein yhteyttä transpolille leikkauttaakseni tissit veke. Sain graduni valmiiksi. Valmistuin. Sain töitä.

Kaikkiin asioihin ei voi vaikuttaa, miten nopeasti ne tapahtuvat. Jotkin asiat vain ottavat aikansa. Joka tapauksessa varsin moniin asioihin minä voin vaikuttaa. Olen todella hyvä sopeutumaan. Olen nyt sopeutunut siihen, että joskus asiat tapahtuvat hitaasti, enkä välttämättä itse näe omia mahdollisuuksiani vaikuttaa niihin. Tavallaan tämä on siis haaste itselleni nähdä asiat uudessa valossa. Olen oppinut hitauteen. Nyt on aika oppia nopeuteen.


Muokkaus// Olin jo ehtinyt kirjoittaa tämän tekstin, kun sairaalasta soitettiin, että leikkaukseni onkin reipasta kuukautta aiemmin, kuin mitä he ensin ilmoittivat. Tämä lähtee siis hyvin liikkeelle. Seuraavaksi voisin alkaa katsellla nopeampaa konetta.

Älyttömät joululahjat -haaste

Sain Yöpöydän kirjat blogilta Älyttömät joululahjat -haasteen. Ideana on listata 3-5 älytöntä joululahjatoivetta, jotka eivät nyt tai ehkä koskaan ole toteutettavissa. Lopuksi mukaan haastetaan kolme bloggaajaa.

1. Oma pokemon

Ultimaattinen suosikkini olisi arcanine, mutta käytännössä mikä vaan pokemon olisi kyllä kova. Odotan edelleen soittoa prof. Oakilta. Sycamore tai kuka vaan muukin proffa kyllä kelpaisi. 

2. Kustannussopimus

Se olis kyllä kans aika kova. 

3. Teleportaatiolaite

Matkustamisesta tulis paljon helpompaa.

4. Järkevämpi translaki

Ensiksikin nimen sukupuolisidonnaisuus hemmettiin. Sit juridista sukupuolta pitäisi voida muuttaa omalla ilmoituksella (ei mitään tyhmiä strelisaatiovaatimuksia). Passiin pitäisi myös olla mahdollista joko merkitä kolmas sukupuoli tai jättää sukupuoli täysin merkitsemättä. Myöskin laissa pitäisi käyttää ajantasaista termistöä (vrt. "Laki transseksuaalin identiteetin vahvistamisesta").


En mä nyt tällä erää jaksa keksiä enempää. Tai haastaa ketään, sori. Voin haastaa sut, jos haluat.

Forever a mono

Huomasin, että minulla on muutamia asioita, joita haluaisin kirjoittaa polyamoriasta ja että en ilmeisesti ole käsitellyt aihetta aiemmin blogissani. Se on minusta itsestäni vähän outoa, sillä olen kuitenkin ollut jo melko monta vuotta tietoinen kyseessä olevasta konseptista ja itse asiassa olen tavallaan itsekin polyamorinen.

Tai ainakin olemme puolisoni kanssa sopineet, että voimme muodostaa myös muiden ihmisten kanssa suhteita. Olemme myös keskustelleet siitä, mitä kumpainenkin sellaisen tilanteen vastaan tullessa haluaisi toisen osapuolen toimivan. Kummallekin meistä on tärkeää, että puoliso tulee toimeen uuden kumppanin kanssa. Kumpikin myös haluaa tietää, missä toinen osapuoli on menossa uuden suhteensa kanssa. Kerromme myös avoimesti toisillemme ihastuksista ja saatamme pohtia yhdessä miten juttu kyseisen ihmisen kanssa mahdollisesti toimisi. Koen itse, että tämäntyyppinen avoin keskustelu on lähentänyt meitä entisestään. Se myös vaikuttaisi vähentävän mustasukkaisuutta ja pelkoja. Pystynkö mä edes selittämään, miten hyvältä tuntuu, kun tietää, että ei tarvitse itse salata omia prosessejaan, eikä toisenkaan osapuolen tarvitse?

Toki tällainen tilanne on mahdollista saavuttaa myös tavallisessa parisuhteessa. Tiedän pariskuntia, jotka keskustelevat avoimesti tällaisista asioista keskenään, vaikkei heillä olisi aikomustakaan aloittaa toista parisuhdetta. Enkä ihmettele sitä ollenkaan. Siitä itse asiassa mekin lähdimme liikkeelle. Sitten vain jossain vaiheessa, kun monisuhteisuus oli enemmän edustettuna lähipiirissämme, keskustelimme itsekin siitä, miltä tuntuisi avata parisuhde monisuhteen mahdollisuudelle. Totesimme, että itse asiassa se kyllä kävisi kummallekin meistä.

Tästä keskustelusta on tosin jo monta vuotta, eikä kumpikaan meistä ole tehnyt käytännössä elettäkään uuden parisuhteen muodostamisen suuntaan. Olemme molemmat melko hitaita tällaisissa asioissa. Minun pitää pohtia ja tarkastella asiaa monesta eri kulmasta ja puolisoni pitää kerätä rohkeutta tunnustaa. Otsikolla viittaan siis juurikin tähän. Vaikka olemme periaatteessa polysuhteelle avoimia, näyttäisimme kuitenkin olevan omaa saamattomuuttamme tilanteessa, jossa olemme "ikuisesti monosuhteessa".

Luulen tosin, että se on vain ihan hyvä, että meillä on ollut aikaa pureskella asiaa tarkemmin ja pohtia, mitä haluaisimme toinen toisiltamme monisuhdekuviossa. Sen lisäksi, että mun täytyy pohtia ja tarkastella asiaa, vaikuttaisi siltä, että mun täytyy myös totutella ajatukseen siitä, että olen parisuhteessa. Kuten aiemmasta ihastuspohdinnastani on nähtävissä, tarvitsen aikaa siihen, että arvioin ensin, kiinnostaako toista osapuolta, voisiko suhde toimia ja haluanko ylipäätään suhdetta. Sitten tarvitsen aikaa siihen, että annan suhteen kehittyä seurustelusuhteeksi. Sitten yleensä tarvitsen vielä lisää aikaa siihen, tulen itse sinuiksi sen kanssa, että seurustelen kyseisen henkilön kanssa.

Se on ihan hirvittävän työlään kuuloinen prosessi, joten on ollut vain helpompaa, ettei ole lähtenyt siihen. En sitten tiedä, olisiko se vähän nopeampaa ja helpompaa toisella kerralla.

20 vuotta

Tajusin tässä, että viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ei ole varmaan mennyt ainuttakaan päivää, etten olisi toivonut, etteivät rintani olisi tuossa. Sitä ennen en oikeastaan ajatellut asiaa. Olin silloin alle kouluikäinen. Olin suunnilleen seitsemänvuotias, kun huomasin, että mulle alkaa kehittyä rinnat. En pitänyt siitä.

Se ei ole aina yhtä äänekäs toive. Joskus toive on äänetön huokaus. Joskus se on kuiskaus. Silti se on aina siellä jossain. Välillä olen melkein onnistunut vakuuttamaan itseni siitä, että näytän hyvältä naisena Sekään ei kuitenkaan vienyt pois tunnetta siitä, etten ole nainen. Katselin itseäni ulkopuolisen näkökulmasta ja yritin vakuuttaa itselleni, että se, mitä ulkopuoliset näkee, riittää minullekin.

Sen ei tarvitse mennä niin.

Leikkausaikani on maaliskuussa. Hei hei tissit.

Voinko ihastua?

Tiedostan itsekin, että kysymys kuulostaa pöhköltä, mutta siihen ei ole ollut mitenkään helppo vastata. Siksi tästä tulee pitkä postaus.

TL;DR: Luulisin niin. Ainakin omalla mittapuullani.

Aromanttisuus

Olen mieltänyt itseni aromanttiseksi, eli kykenemättömäksi tuntemaan romanttista vetoa. Ajatus geneerisestä, tavallisesta parisuhteesta tuntuu jollain tapaa vastenmieliseltä. Olen naimisissa. Olen jotenkin aina mieltänyt minun ja puolisoni välisen suhteen fyysisesti intiimiksi ystävyyssuhteeksi. Läheisyys ja kosketus tuntuu mukavalta. Kivan tyypin halaaminen tuntuu hyvältä. Kun ihmiset puhuvat romanttisesta rakkaudesta, se tuntuu jotenkin kaukaiselta. En tunnista itseäni romanttisen rakkauden representaatioista viihteessä. Mikä on se ylitsevuotava huuma? Se hormonipölly, joka saa tekemään aivan helvetin typeriä asioita?

Romanttisuus on vaikuttanut olevan jälleen yksi alue, jonka kanssa olen vain tavallaan luovuttanut. “I don’t get it - so i guess I don’t have it.” Se on tuntunut hyvältä kompromissilta. Silloin minun ei ole pakko yrittää sopeutua normiin, jota varten minua ei ole selvästikään tehty, eikä minun toisaalta tarvitse myöskään lähteä sotaan sitä vastaan. Heterot pitäköön heterokulttuurinsa. Naiset olkoon Naisia ja Miehet Miehiä. Mitä se minua liikuttaa?

Nyt olen kuitenkin miettinyt, onko vika oikeasti minussa, vai siinä, miten romantiikka on minulle esitetty? Heterokulttuurissa™ ja sen parisuhde-representaatioissa on monia seikkoja, mitkä syystäkin puistattavat ja tuntuvat vierailta minulle. Geneerisestä heteroparisuhteen kuvauksesta yleensä löydy juurikaan minulle muunsukupuolisena samaistumispintaa. Puhumattakaan siitä, että monet ihan tavalliset heterotkin pitävät median esittämiä romansseja yliampuvina ja epärealistisina.

Se alkupuheesta. Mennään sitten itse pihviin.

Kaveri-ihastuminen

Lapsena ainoa, minkä kautta muut tuntuivat erottelevan, mikä on ihastumista ja mikä on halua olla jonkun kaveri, oli sukupuoli. Siitä huolimatta huomaan, että oon jollain tapaa käsitellyt pienestä pitäen sekä tyttöjä että poikia mielessäni sillä oletuksella, että parisuhde kumman tahansa kanssa olisi teoreettisesti mahdollista. Mikä oli siis ihastumista ja mikä halua olla jonkun kaveri? Miten ne kaksi ylipäätään eroavat toisistaan? Minun on hyvin vaikea sanoa.

Teininä olin koulukiusattu ja jos minulla oli ihastumismekanismi, pidin sen visusti poissa päältä. Ylipäätään luulen, että hyvin suuri osa nykyisestä varsin voimakkaasta tunteidensäätelykyvystäni juontaa juurensa niihin aikoihin. Mulla oli kuitenkin edelleen tarve saada kavereita. Mielellään sekä tyttöjä että poikia. Jos olisin bongannut jonkun toisen olemuksellaan sukupuolikategorioita kyseenalaistavan, olisin varmaan halunnut olla hänenkin kaverinsa.

Mulle käy useinkin niin, että kun tapaan uusia ihmisiä mieleni kategorisoi heidät ryhmään “haluaisin tutustua paremmin”. Se on vähän niinkuin platoninen ihastuminen. Sille oli joku englanninkielinen nimikin. “Squish”, muistaakseni.

On paljon sellaisia ihmisiä, joihin haluaisin muodostaa vahvemman yhteyden. Jutella enemmän heidän kanssaan. Päästä heidän päänsä sisään. Päästää heidät minun pääni sisään. Sanoa heitä ystävikseni. Olla tukena, kun heillä menee huonosti ja voida jutella heille silloin, kun minulla menee huonosti.

Sanoisin sitä platoniseksi ihastumiseksi. Sitä on eri asteista. Toisten ihmisten kanssa käy niin, että nälkä kasvaa syödessä. Toisten kanssa törmään seinään joko heissä tai minussa itsessäni. Silloin huomaan pitäväni heidät mieluummin sopivalla etäisyydellä. Se ei tarkoita sitä, etten pitäisi heistä tai haluaisi olla heidän kaverinsa. En vain halua jotain pistettä intiimimpää ystävyyttä heidän kanssaan. ‘Sopiva etäisyys’ ja ystävyyden rajat eivät ole muuttumattomia, mutta kokemukseni mukaan niitä silti kannattaa kunnioittaa.

Se oikea ihastuminen

En ole vieläkään ihan varma, mikä erottelee kaveripohjaisen ihastumisen ja “sen oikean ihastumisen” minun tapauksessani toisistaan. Salamarakastuminen - se kuuluisa rakkaus ensisilmäyksellä - ei nyt ainakaan vaikuttaisi olevan minun juttuni.

Minulla on demiromanttinen ystävä, jonka kanssa olen joskus keskustellut aiheesta. Hän voi ilmeisesti ihastua vain tilanteessa, jossa hän jo tuntee henkilön entuudestaan ja on jo muodostanut jonkinlaisen suhteen kyseiseen ihmiseen. Tähän kokemukseen pystyn samaistumaan jo paremmin.

En pysty hahmottamaan merkittävää eroa intensiteetin suhteen kaveri-ihastumisessa ja siinä toisessa ihastumisessa. Kumpaakin vaikuttaisi olevan monen vahvuista. Olisiko ero siinä, että millaista suhdetta toivon toiseen ihmiseen? Se vaikuttaisi olevan ainakin vähän parempi määrittelytapa. Useimmille ihmisille vaikuttaa kuitenkin olevan intuitiivisesti selvää parhaan kaverin ja romanttisen kumppanin välinen ero. Mulle ei niinkään. 

Mikä ihmeen parisuhde?

Miten parisuhde eroaa ystävyyssuhteesta? Käyn molempien kanssa syömässä ja elokuvissa. Oon nukkunut kumpienkin kanssa samassa sängyssä. No seksiä en ole harrastanut muiden ystävieni kanssa. En nyt sillein tosin pitäisi sitäkään kategorisesti mahdottomana ajatuksena. Olen mennyt naimisiin parhaan ystäväni kanssa. Meillä on yhteisiä tavaroita. Voisi minulla olla kavereidenikin kanssa yhteisiä tavaroita. Naimisissa ei Suomessa voi olla kuin yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Olen juridisesti sitoutunut parhaaseen ystävääni ja jos meille tulee joskus lapsia, olemme sitoutuneet hoitamaan niitä yhdessä. Lapsia nyt voi toisaalta kasvattaa vaikka koko kylän kanssa. 

Kaikki ne tekijät, mitkä erottavat minun parisuhdettani muista ihmissuhteistani olisi teoriassa mahdollista määritellä osaksi myös muunlaisia suhteita. (Myös avioliitto, jos Suomen lakia muutetaan.) Olemme vain kaksi ihmisyksilöä, jotka ovat haluavat jakaa elämänsä keskenään.

Tunsin nykyisen aviopuolisoni viisi vuotta ennen kuin aloimme nimittää suhdettamme seurusteluksi. Sitä edelsi noin vuoden jakso, jolloin olimme käytännössä parhaat ystävät (ja olimme luonnollisesti vielä sen jälkeenkin). Hän oli ihminen, jonka kanssa minulla ei noussut seinää vastaan. Täytyy tosin sanoa - for the record - että se meinasi nousta siinä vaiheessa, kun tajusin, että minun täytyy oikeasti valita haluanko seurustella. (Sekä noin ylipäätään, että tämän kyseisen henkilön kanssa.) Minun täytyi käydä ensimmäisenä itseni kanssa se The Keskustelu. Näin että suhteemme on oikeasti etenemässä parisuhteen suuntaan ja tiesin, että toisella osapuolella oli romanttisia tunteita. En kuitenkaan tiennyt itse, mitä haluan.

Päätin antaa parisuhteelle mahdollisuuden. Tämä tapahtui noin puoli vuotta ennen kuin aloimme seurustella. Olen hieman hidas näissä asioissa (jos se ei ole vielä käynyt selväksi).

Mutta olinko ihastunut? Ajattelin häntä paljon. Kohdistin paljon sisäistä puhettani hänelle. Tallensin mieleeni varsin tarkasti kaiken informaation hänestä. Tuntui kivalta jutella hänen kanssaan. Hakeuduin mielelläni hänen seuraansa.

Sanoisin, että omalla mittapuullani, olin ihastunut.