Forever a mono
Huomasin, että minulla on muutamia asioita, joita haluaisin kirjoittaa polyamoriasta ja että en ilmeisesti ole käsitellyt aihetta aiemmin blogissani. Se on minusta itsestäni vähän outoa, sillä olen kuitenkin ollut jo melko monta vuotta tietoinen kyseessä olevasta konseptista ja itse asiassa olen tavallaan itsekin polyamorinen.
Tai ainakin olemme puolisoni kanssa sopineet, että voimme muodostaa myös muiden ihmisten kanssa suhteita. Olemme myös keskustelleet siitä, mitä kumpainenkin sellaisen tilanteen vastaan tullessa haluaisi toisen osapuolen toimivan. Kummallekin meistä on tärkeää, että puoliso tulee toimeen uuden kumppanin kanssa. Kumpikin myös haluaa tietää, missä toinen osapuoli on menossa uuden suhteensa kanssa. Kerromme myös avoimesti toisillemme ihastuksista ja saatamme pohtia yhdessä miten juttu kyseisen ihmisen kanssa mahdollisesti toimisi. Koen itse, että tämäntyyppinen avoin keskustelu on lähentänyt meitä entisestään. Se myös vaikuttaisi vähentävän mustasukkaisuutta ja pelkoja. Pystynkö mä edes selittämään, miten hyvältä tuntuu, kun tietää, että ei tarvitse itse salata omia prosessejaan, eikä toisenkaan osapuolen tarvitse?
Toki tällainen tilanne on mahdollista saavuttaa myös tavallisessa parisuhteessa. Tiedän pariskuntia, jotka keskustelevat avoimesti tällaisista asioista keskenään, vaikkei heillä olisi aikomustakaan aloittaa toista parisuhdetta. Enkä ihmettele sitä ollenkaan. Siitä itse asiassa mekin lähdimme liikkeelle. Sitten vain jossain vaiheessa, kun monisuhteisuus oli enemmän edustettuna lähipiirissämme, keskustelimme itsekin siitä, miltä tuntuisi avata parisuhde monisuhteen mahdollisuudelle. Totesimme, että itse asiassa se kyllä kävisi kummallekin meistä.
Tästä keskustelusta on tosin jo monta vuotta, eikä kumpikaan meistä ole tehnyt käytännössä elettäkään uuden parisuhteen muodostamisen suuntaan. Olemme molemmat melko hitaita tällaisissa asioissa. Minun pitää pohtia ja tarkastella asiaa monesta eri kulmasta ja puolisoni pitää kerätä rohkeutta tunnustaa. Otsikolla viittaan siis juurikin tähän. Vaikka olemme periaatteessa polysuhteelle avoimia, näyttäisimme kuitenkin olevan omaa saamattomuuttamme tilanteessa, jossa olemme "ikuisesti monosuhteessa".
Luulen tosin, että se on vain ihan hyvä, että meillä on ollut aikaa pureskella asiaa tarkemmin ja pohtia, mitä haluaisimme toinen toisiltamme monisuhdekuviossa. Sen lisäksi, että mun täytyy pohtia ja tarkastella asiaa, vaikuttaisi siltä, että mun täytyy myös totutella ajatukseen siitä, että olen parisuhteessa. Kuten aiemmasta ihastuspohdinnastani on nähtävissä, tarvitsen aikaa siihen, että arvioin ensin, kiinnostaako toista osapuolta, voisiko suhde toimia ja haluanko ylipäätään suhdetta. Sitten tarvitsen aikaa siihen, että annan suhteen kehittyä seurustelusuhteeksi. Sitten yleensä tarvitsen vielä lisää aikaa siihen, tulen itse sinuiksi sen kanssa, että seurustelen kyseisen henkilön kanssa.
Se on ihan hirvittävän työlään kuuloinen prosessi, joten on ollut vain helpompaa, ettei ole lähtenyt siihen. En sitten tiedä, olisiko se vähän nopeampaa ja helpompaa toisella kerralla.
Tai ainakin olemme puolisoni kanssa sopineet, että voimme muodostaa myös muiden ihmisten kanssa suhteita. Olemme myös keskustelleet siitä, mitä kumpainenkin sellaisen tilanteen vastaan tullessa haluaisi toisen osapuolen toimivan. Kummallekin meistä on tärkeää, että puoliso tulee toimeen uuden kumppanin kanssa. Kumpikin myös haluaa tietää, missä toinen osapuoli on menossa uuden suhteensa kanssa. Kerromme myös avoimesti toisillemme ihastuksista ja saatamme pohtia yhdessä miten juttu kyseisen ihmisen kanssa mahdollisesti toimisi. Koen itse, että tämäntyyppinen avoin keskustelu on lähentänyt meitä entisestään. Se myös vaikuttaisi vähentävän mustasukkaisuutta ja pelkoja. Pystynkö mä edes selittämään, miten hyvältä tuntuu, kun tietää, että ei tarvitse itse salata omia prosessejaan, eikä toisenkaan osapuolen tarvitse?
Toki tällainen tilanne on mahdollista saavuttaa myös tavallisessa parisuhteessa. Tiedän pariskuntia, jotka keskustelevat avoimesti tällaisista asioista keskenään, vaikkei heillä olisi aikomustakaan aloittaa toista parisuhdetta. Enkä ihmettele sitä ollenkaan. Siitä itse asiassa mekin lähdimme liikkeelle. Sitten vain jossain vaiheessa, kun monisuhteisuus oli enemmän edustettuna lähipiirissämme, keskustelimme itsekin siitä, miltä tuntuisi avata parisuhde monisuhteen mahdollisuudelle. Totesimme, että itse asiassa se kyllä kävisi kummallekin meistä.
Tästä keskustelusta on tosin jo monta vuotta, eikä kumpikaan meistä ole tehnyt käytännössä elettäkään uuden parisuhteen muodostamisen suuntaan. Olemme molemmat melko hitaita tällaisissa asioissa. Minun pitää pohtia ja tarkastella asiaa monesta eri kulmasta ja puolisoni pitää kerätä rohkeutta tunnustaa. Otsikolla viittaan siis juurikin tähän. Vaikka olemme periaatteessa polysuhteelle avoimia, näyttäisimme kuitenkin olevan omaa saamattomuuttamme tilanteessa, jossa olemme "ikuisesti monosuhteessa".
Luulen tosin, että se on vain ihan hyvä, että meillä on ollut aikaa pureskella asiaa tarkemmin ja pohtia, mitä haluaisimme toinen toisiltamme monisuhdekuviossa. Sen lisäksi, että mun täytyy pohtia ja tarkastella asiaa, vaikuttaisi siltä, että mun täytyy myös totutella ajatukseen siitä, että olen parisuhteessa. Kuten aiemmasta ihastuspohdinnastani on nähtävissä, tarvitsen aikaa siihen, että arvioin ensin, kiinnostaako toista osapuolta, voisiko suhde toimia ja haluanko ylipäätään suhdetta. Sitten tarvitsen aikaa siihen, että annan suhteen kehittyä seurustelusuhteeksi. Sitten yleensä tarvitsen vielä lisää aikaa siihen, tulen itse sinuiksi sen kanssa, että seurustelen kyseisen henkilön kanssa.
Se on ihan hirvittävän työlään kuuloinen prosessi, joten on ollut vain helpompaa, ettei ole lähtenyt siihen. En sitten tiedä, olisiko se vähän nopeampaa ja helpompaa toisella kerralla.
Kommentit
Lähetä kommentti