Kaappioptimistin tunnustus

Olen opimisti. En varsinaisesti mainosta asiaa ja joskus jätän sen mieluummin jopa sanomatta. On ollut aikoja, jolloin en ole halunnut myöntää itsellenikään, että olen optimisti. Tarkoitukseni ei ole sanoa, että optimisteja jollain tapaa syrjitään. Enemmänkin, että ehkäpä sinussakin asuu tietämättäsi optimisti.

Optimismi on jotain, mikä on pitänyt minut hengissä.  Vaikka en ole koskaan vakavissani harkinnut itsemurhaa, tietäisin kyllä, miten tekisin sen. Elämässäni oli varsin pitkä jakso, jolloin vähän kaikki oli aika perseestä. Koin lyhyen ajan sisällä paljon menetyksiä. Olin koulukiusattu. Trans. Keho alkoi muuttua epätoivottuun suuntaan. En sopinut mihinkään saatavilla olevaan kategoriaan. Silti en pitänyt itsemurhaa varsinaisesti vakavasti otettavana vaihtoehtona.

Miksi? Yksinkertaisesti siksi, että uskoin aina, että asiat paranee. Pääsen pois sieltä, missä minun on huono olla. Kaikki paska loppuu joskus. Joskus mulla on asioita, joita haluan. Joskus mulla on vielä lemmikki, joka elää pitempään kuin vuoden. Joskus mulla on vielä kavereita. Joskus mulla on vielä sosiaalisia piirejä, joissa voin olla oma itseni kenenkään tuomitsematta. Joskus voin vielä tehdä työkseni jotain sellaista, mistä pidän.

En varsinaisesti koskaan uskonut mihinkään "kärsi, kärsi, niin kirkkaimman kruunun saat"-hevonpaskaan. Kyse oli enemmänkin siitä, että jos näkee vaikeudet tilapäisinä, on helppoa valita elämä. Se on niin helppoa, ettei sitä ei edes huomaa valitsevansa. Minun on paljon vaikeampaa nähdä, mikä pessimistin pitää kiinni elämässä. Miksi valita elämä, jos siltä ei voi odottaa mitään parempaa? Vai valitsevatko he elämän, koska pelkäävät kuolemaa?

En tiedä.

En tiedä edes, onko pessimismi ja optimismi jotain, mitä voi opetella, jotain sisäsyntyistä vai jotain mikä meille kehittyy ympäristön vaikutuksesta. Oli se mistä tahansa, se on palkinnut minut. Jos sen löytää sisältään, niin siitä kannattaa pitää kiinni.

Kommentit