Valoa

Nyt vaihteeksi taas tuntuu siltä, että ehkä elämä järjestyykin. Harva asia on loppuen lopuksi eri tavalla, kuin kuukausi sitten, kun angstasin siitä, miten suunnilleen kaikki on perseestä.

Olen käynyt tentissä ja palauttanut ikuisuuksia roikkuneen esseen. 10 opintopistettä. Jos ne menee läpi. Arvostelut eivät ole vielä tulleet. Olen hakenut töitä. Pitäisi vielä hakea harjoittelupaikkaa. Mitään ei ole kuulunut mistään.

Silti. Jotain on muuttunut. En tiedä onko se enemmän sitä, että lumi on maassa, vai sitä, että olen hoksannut, että voin hakea jatkoaikaa. Lisää tukikuukausia. En kuole nälkään keväällä, vaikka en saisikaan maaliskuuhun mennessä kuuttakymmentä opintopistettä suoritettua.

No en ehkä konkreettisesti kuolisi nälkään. Luultavasti vanhemmat tukisivat minua ja voisin periaatteessa koska tahansa muuttaa heidän luokseen. Ajatuskin siitä tosin ahdistaa. Se passivoisi henkisesti ja söisi motivaatiotani suunnilleen kaikkeen. Eikä tämä ole edes moite vanhempiani kohtaan. He varmasti tekevät kaikkensa. Varhaisaikuisen psykologisiin kehitystehtäviin nyt vaan kuuluu itsenäisen elämän opettelu. Kehitystehtävässä epäonnistuminen - takaisin vanhempien luo muuttaminen - vaikuttaa negatiivisesti ihmisen psyykeeseen ja kehityksen jatkumiseen.

P.s.
Harrastusrintamalla menee ihan mukavasti. Harkitsen jopa, että aloittaisin aikidon keväällä uudestaan. Mulla on kuitenkin pätevä aikidopuku ja tarve liikunnalle.

Kommentit